Onnellisuushumala ennen kyyneliä

Viimiset pari viikkoa on menny niin nopsaa, että tuntuu hullulta alottaa jo juhannusviikkoa tälle kesälle. Elämä on pitkälti pyöriny pahvilaatikkojen purkamisen ja töiden ympärillä, mutta viime viikon torstaina viiminenki laatikko oli purettu, taulut paikoillaan (pro tip: älä unoha kehyksiä toiselle puolelle Suomea) ja koti alkaa näyttää - ja tuntua - kodilta. Kaikesta hälinästä ja tunaroinnista (oon mm. viiltäny peukaloon ison haavan metallipurkilla huomaamattani) huolimatta en oo onnistunu tappamaan vielä nimeämätöntä huonekasvia ikkunalaudalta tai polttamaan ruokaa pohjaan. 

Perjantaina kakstoista ihmistä mahduttautu minun Helsinki-yksiöön ja vietti minun kanssa ekoja tupareita. Vaikka mulla onki kavereita täällä, rehellisesti sanottuna pelkäsin, ettei kukaan tuukkaan paikalle ja syödään Tampereelta junailleen Nooran (joka pyörittää huikeasti uutisoitua Spiroa siellä!) kanssa minun panostustarjoilut. Ihana ilta aiheutti pienen onnellisuushumalan, kun fiilistelin sitä, miten huikeita ihmisiä mulla oikeasti on ympärillä ja miten kivan illan saa aikaseksi niin sekalaisella porukalla.

Viikonlopun hohtohetkiä oli myös vähistä unista huolimatta Partio-lehden toimituksen kesähömpötyspäivät, joilla vihdoin näin niitä ihmisiä kasvokkain, joiden kanssa oon etäisyyksien takia työstäny lehteä Skypen kautta ihan liian pitkään. Päästiin käymään supermielenkiintosessa Päivälehden museossa (suosittelen kaikille Helsingissä käyville!) ja seikkailemaan Katajanokalla lämpimässä kesäillassa. Onnellisuushumala sai jatkoa muistamalla taas, miten huikea harrastus mulla on, miten hyviä ja osaavia ihmisiä maailmassa on, ja miten paljon hauskaa voi pittää niin lyhyessä ajassa (tai ihan vaan Tuomiokirkon kivijalkaan ruokaa tilaamalla). 

Koska muutto Helsinkiin edellytti työntekoa, oon sitoutunu olemaan töissä koko kesän. Oon joutunu tekemään henkistä työtä sen eteen, etten todennäkösesti pääse festarireissuille tai ulkomaanlomalle, nauttimaan kesäöistä tai hummaamaan miten haluan. Anotut vapaat on aina tarkasti suunniteltuja pakollisiin menoihin, eikä kaiken kivan toteuttaminen onnistu niinko haluais työvuorojen takia. (Ja yllättävät kolmen päivän vapaat tuntuu pelottavan yksinäisiltä.) Vaikka samalla oon onnellinen siitä, että oon saanu töitä ja pystyny muuttamaan omilleni, mulla pelottaa tän kuvion aiheuttama yksinolo. Se, että niiden harvojenkin kavereiden näkeminen saattaa mennä tosi pitkälle - koska kesähän on samaan aikaan tosi ihanaa, mutta myös kesäsuunnitelmien päällekkäisyyksien takia vaikeaa aikaa. Mielessä on käyny tosi usein kysymys siitä, mitä ihmiset tekee yksin kotonaan, mutta ehkä kaikki selviää ajan kanssa.

Kahdenkymmenenkahden päivän jälkeen koti tuntuu kuitenkin kodilta, ja siitä onnesta yritän pittää kiinni. (Vaikka ehkä toisinaan tuntuiski helpommalta olla vaan pohjosen kodissa grilliruuan ja läheisten ympäröimänä.)

Mie haahuilen, hiljenen ja hurmaannun

Jotku matkustaa Norjaan, toiset nauttii skumppaa ja mansikoita kesäauringossa, mutta mie oon alottanu vihdoin uuessa työpaikassa. Vaikka hommat sinänsä ei ole uusia, ilmassa on ollu vähän uuden kutkutusta ja jännitystä - tuntuu, että oon sählänny tavallista enemmän ja koko ajan on paljon opittavaa. En oo ehtiny olla montaa päivää kotona yksin - heti kotiin (apua, tuntuupa hassulta kutsua tätä kodiksi, kun ei vielä siltä tunnu) tultua mulle tuli yökylävieraaksi pari pääsykoereissulla olevaa kaveria ja heti perään sohvalla majottuu isi. Kun töissä on joka päivä jatkuvassa hulinassa, oppii jotenkin arvostamaan hiljasia hetkiä kotona ihan yksin. (Vaikka oikeasti en tiiä, mitä ihmiset oikein tekee yksin kotonaan yksin asuessaan. En oo tottunu tämmöseen lorvailuun.)

Neljän päivän visiitti Rovaniemelle oli paikallaan, vaikka melkein mitään suunniteltua en saanukkaan tehtyä (anteeksi äiti, se huone näyttää edelleen ihan hirveältä minun jäljiltä!). Lauantaina kiersin melkein minuuttiaikataululla juhlia, että ehin onnitella (melkein) jokaista mulle tärkeää valkolakkinsa saanutta. Seitsemät juhlat on kuitenkin melkonen maratooni ja aika on rajallista, joten hetkellinenkin yhteinen aika oli hirveän tärkeää, kun tapaamismahdollisuudet vähenee ihmisten kadotessa maailmalle. 

Vaikka ykkösprioriteettina onkin asettua vihdoin aloilleen ja laittaa oma koti kuntoon, uuteen kotikaupunkiin tutustuminen houkuttelee ihan hirveästi. Samaan aikaan haluaisi lukittautua tottumaan näiden neljän seinän sisälle, ulkona alkanu kesä huutaa minun nimeä. Helsingissä aina vaan käyneenä, en pitempiä aikoja viettäneenä, on vaan hirveän vaikea ajatella, minne mennä ja mitä pitäis nähdä. Mitkä on parhaat paikat, jäätelökioskit ja mansikanostopaikat - mistä mie tietäisin? Aion kuitenki jossakin vaiheessa luovuttaa auringolle ja lähteä vaikka vaan harhailemaan, koska äidin sanoin täähän se minun unelma on, asua Helsingissä. 

(Otan ehottomasti vastaan kaikenlaiset ajanviettovinkit tästä valtavasta kaupungista, jossa vaan lähtökohtasesti vielä harhailen muuten ko työmatkoillani.)

Kuvissa ihanat Eevi ja Roosa, joiden valkolakkisankarikuvat sain ikuistaa.

Hengissä

Päällimmäinen fiilis on tällä hetkellä helpottunu. Missasin presidentin hautajaiset istumalla pakettiautossa Suomen läpi seuraten, missä vaiheessa luonto alkaa vihertämään (ja stressaten tulevia pääsykokeita). Muutto on kuitenki vihdoin ohi, ja asunto alkaa näyttää pikkuhiljaa kodilta, vaikka koko tilanne tuntuukin vielä ihan absurdilta. Vaikka asunto näyttääkin siltä, miltä oon kuvitellu pitkään kotini näyttävän, en kuitenkaan koe sitä vielä kodiksi. Lensin eilen Rovaniemelle lakkiaisia varten, ja täytyy myöntää, ettei enää tunnu myöskään siltä, että asuisin täälläkään (lapsuudenkotihan tää tulee mulle aina olemaan, tuttu ja turvallinen).

Törmäsin Helsingissä kotiin mennessä rovaniemeläiseen kaveriin, joka kysyi, että mitä oikein teen Helsingissä. "Mie asun tuossa kulman takana" -lause tuntu ihan kummalliselta suussa - mulla on semmonen fiilis, että olisin vaan käymässä niinko aiemminki.

Pahvilaatikkojen keskellä eläminen ei oo kuitenkaan yhessä viikonlopussa ohi, kun heti alkuviikosta mulla oli myös kauhulla ootetut pääsykokeet. (Jälkiviisaana voin sanoa, että eka muutto toiselle puolelle Suomea ja pääsykokeet samaan aikaan ei oo fiksu ratkasu. Älä kokeile.) Niin koomiselta kuin se tuntukin, istuin täysin samassa paikassa viime keväänäkin - tällä kertaa tosin vähän enemmän lukeneena. Vaikka oonkin tosi pessimistinen sen suhteen, että pääsisin opiskelemaan, mulla ei oo samanlainen luuseriolo kuin vuosi sitten. Tiiän tehneeni kokeessa parhaani ja sen, mihin oon siinä tilanteessa pystyny, ja jos se ei riitä, niin sitten se ei riitä. Ajatus toisesta välivuodesta hajottaa, mutta onneksi voin turvautua siihen, että elämä ei kuitenkaan junnaa paikoillaan oman kodin myötä.

Olo on aika tyhjä. Tärkeintä mulle just nyt on se, että selvisin koko keväästä ja sen stressimäärästä. Tuntuu hullulta, että enää aikaa ei tartte käyttää muuttoasioiden selvittelyyn, ja päivisin voi tehä kaikkea muuta kuin lukea pääsykokeisiin (Mitä hittoa ihmiset tekee päivisin yksin kotona?). Ennen pahvilaatikoiden purkamista ja töiden alkamista voin vielä hetken nauttia juhlaviikonlopusta ja ympärillä olevista ihmisistä - kaikkien valittama sää tuntuu ihan toisarvoselta jutulta nyt.

Sopivasti onnellinen kun aika on - uskomaton juttu, kertakaikkiaan.