maanantai 19. kesäkuuta 2017

Onnellisuushumala ennen kyyneliä


Viimiset pari viikkoa on menny niin nopsaa, että tuntuu hullulta alottaa jo juhannusviikkoa tälle kesälle. Elämä on pitkälti pyöriny pahvilaatikkojen purkamisen ja töiden ympärillä, mutta viime viikon torstaina viiminenki laatikko oli purettu, taulut paikoillaan (pro tip: älä unoha kehyksiä toiselle puolelle Suomea) ja koti alkaa näyttää - ja tuntua - kodilta. Kaikesta hälinästä ja tunaroinnista (oon mm. viiltäny peukaloon ison haavan metallipurkilla huomaamattani) huolimatta en oo onnistunu tappamaan vielä nimeämätöntä huonekasvia ikkunalaudalta tai polttamaan ruokaa pohjaan. 

Perjantaina kakstoista ihmistä mahduttautu minun Helsinki-yksiöön ja vietti minun kanssa ekoja tupareita. Vaikka mulla onki kavereita täällä, rehellisesti sanottuna pelkäsin, ettei kukaan tuukkaan paikalle ja syödään Tampereelta junailleen Nooran (joka pyörittää huikeasti uutisoitua Spiroa siellä!) kanssa minun panostustarjoilut. Ihana ilta aiheutti pienen onnellisuushumalan, kun fiilistelin sitä, miten huikeita ihmisiä mulla oikeasti on ympärillä ja miten kivan illan saa aikaseksi niin sekalaisella porukalla.

Viikonlopun hohtohetkiä oli myös vähistä unista huolimatta Partio-lehden toimituksen kesähömpötyspäivät, joilla vihdoin näin niitä ihmisiä kasvokkain, joiden kanssa oon etäisyyksien takia työstäny lehteä Skypen kautta ihan liian pitkään. Päästiin käymään supermielenkiintosessa Päivälehden museossa (suosittelen kaikille Helsingissä käyville!) ja seikkailemaan Katajanokalla lämpimässä kesäillassa. Onnellisuushumala sai jatkoa muistamalla taas, miten huikea harrastus mulla on, miten hyviä ja osaavia ihmisiä maailmassa on, ja miten paljon hauskaa voi pittää niin lyhyessä ajassa (tai ihan vaan Tuomiokirkon kivijalkaan ruokaa tilaamalla). 

Koska muutto Helsinkiin edellytti työntekoa, oon sitoutunu olemaan töissä koko kesän. Oon joutunu tekemään henkistä työtä sen eteen, etten todennäkösesti pääse festarireissuille tai ulkomaanlomalle, nauttimaan kesäöistä tai hummaamaan miten haluan. Anotut vapaat on aina tarkasti suunniteltuja pakollisiin menoihin, eikä kaiken kivan toteuttaminen onnistu niinko haluais työvuorojen takia. (Ja yllättävät kolmen päivän vapaat tuntuu pelottavan yksinäisiltä.) Vaikka samalla oon onnellinen siitä, että oon saanu töitä ja pystyny muuttamaan omilleni, mulla pelottaa tän kuvion aiheuttama yksinolo. Se, että niiden harvojenkin kavereiden näkeminen saattaa mennä tosi pitkälle - koska kesähän on samaan aikaan tosi ihanaa, mutta myös kesäsuunnitelmien päällekkäisyyksien takia vaikeaa aikaa. Mielessä on käyny tosi usein kysymys siitä, mitä ihmiset tekee yksin kotonaan, mutta ehkä kaikki selviää ajan kanssa.

Kahdenkymmenenkahden päivän jälkeen koti tuntuu kuitenkin kodilta, ja siitä onnesta yritän pittää kiinni. (Vaikka ehkä toisinaan tuntuiski helpommalta olla vaan pohjosen kodissa grilliruuan ja läheisten ympäröimänä.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoitathan nätisti ja muita ajatellen! ♥ Henkilökohtaisemmat rakkauskirjeet voit myös lähettää sähköpostilla enbuske.anna@gmail.com.