maanantai 24. heinäkuuta 2017

Sinä puhut paljon näin varhaiseksi aamuksi

 Helsinki-kesä on sitä, että samana päivänä 

heräät yökyläilevän kaverin kanssa keikkaillan jälkeen sotkuisesta asunnosta väsyneenä, kun yö on mennyt miettiessä elämän tärkeitä ja ei niin tärkeitä asioita.

Juon kahvini miten sattuu,
mustana, maidolla, kylmänä, kuumana
Pidän miehistä joilla on järkeä
ja niistä joita katsotaan kadulla

retkeilet melkein vierestä löytyvässä Nuuksiossa (jossa kaatosade yllättää just sillon, kun oot päättäny luottaa Suomen kesään) ekaa kertaa ja syöt vähän parempaa retkiruokaa ko mihin oot tottunu ("Teen pastaa" -lausahdus retkelle lähtiessä toi mulle ekana mieleen pussipastan, ei savulohen, oliiviöljyn ja spagettien kuljettamista mettään).

Mitä tahansa minusta odotat
sitä en ole
Mitä tahansa minusta haluat,
et taida saada kuitenkaan

grillaat (vähän epätoivosesti sähläillen) merenrannalla auringonlaskussa kuunnellen samalla vanhaa ja niin hyvää jazzia. (Jäähtyneet grillihiilet on muuten sitte sekajätettä.) Kunhan on halloumia ja jälkkärissä tuoreita mansikoita, niin kaikki on hyvin.

Jos painaisit selkäni seinää vasten
voisin huokaista
tai kääntää nauraen
kasvosi kauemmaksi

seikkailet kaupungin vilkkailla kaduilla kesäöinä etkä oo varma, humallutko onnellisuudesta vai punaviinistä (ehkä molemmista).

Saatan soittaa huomenna,
kysyä haluaisitko nähdä
Tahdotko suudella
kaulaani porttikäytävässä

--

Ja siitä mie tykkään ihan hirveästi. Että suunnittelemattomat viikonloput täyttyy suunnitelmista aina yheksän päivän työputken päättävästä varusmiessoittokunnan keikasta alkaen koomailusunnuntaihin. Eikä niitä päiviä haittaa edes lokit, jotka yrittää tarttua hiuksista kiinni havitellen sitä jäätelötötteröä tai se, että kenkiin tulee vesi läpi juostessa ison kuusen alle sadetta suojaan. Tai seuraavana maanantaina herääminen huulet turvonneena (etkä edes tiedä mistä).

Haluaisin ehkä vielä käydä Suomenlinnassa, Linnanmäellä ja jossain, missä en oo vielä käyny. Haluaisin lisää kesäöisiä seikkailuja ja yhden ulkoilmalivekeikan. Haluaisin kesäonnikuvan ja nauraa niin paljon, että poskiin ja mahaan sattuu. 

Eikä haittaa, että kohta on jo elokuu, koska luulen, että elän kesää vielä pitkään.

Tai sitten keitän muina naisina
kahvia ja unohdan
Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana,
juon sen miten sattuu


(Laulunsanat pätkiä Scandinavian Music Groupin kappaleesta Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana.)

torstai 20. heinäkuuta 2017

Tsemppi mulle ja sulle

Oon viime aikoina pohtinu paljon sitä, millanen fiilis mulla on itestäni. Nimenomaan omasta ulkonäöstä. Ja sitä, miten ihan liian usein sorrun vertaamaan omaa ulkonäköäni muihin ihmisiin. (Ja miten turhaa semmonen oikeasti on.)

Mulle tulee usein vaivaantunu olo ulkonäköön kohdistuvista kehuista. (Työkaverin tuttu oli vasta kehunu, että onpa teillä kaunis uus työntekijä, mutta mie kiusaantuneena sopersin vastaukseksi jotain, koska en uskonu, että kukaan sanois niin.) Vaikken oo ulkonäkökeskeinne ihminen, aattelen, että tämä ja tuo ihminen ei varmaan tykkää minusta sen takia, miltä näytän. Etten ikinä löydä ketään, koska oon jotenkin väärän näkönen. Ne, jotka luki minun aiempaa blogia tai tuntee minut tietää, että mulla on taustalla tosi pitkä koulukiusaamistausta nimenomaan ulkonäköön kohdistuen. En aio kertoa sitä tarinaa uudestaan (voit lukea sen halutessasi täältä), mutta uskon, että sillä on aika iso vaikutus siihen, miten koen oman ulkonäköni.

Tuuli otti nää kuvat toukokuussa aika nopsaa muuton ja stressaavan kevään jälkeen. Aattelin, että jes, nyt saan kivoja kuvia itestä: oon laittanu hiukset, meikannu rauhassa ja valinnu vielä kivat vaatteetki päälle - ulkona on vielä kesäki! Mutta kuvat nähdessä mieleen tuli vaan ajatus siitä, että näytän ihan hirveältä. Etten ikinä julkasis näitä kuvia yhtään missään. Järkyttävä kaksari ja ihan hirveät silmäpussit. Että näytän kamalalta pötkylältä ja koko ajan joku outo ilme, hiukset huonosti ja keltaset hampaat. Ja mitä nuo näppylätki naamassa tekee? 

Tuuli oli eri mieltä, enkä mie uskonu.

En aattele yleisesti negatiivisesti itestäni: aattelen olevani hyvä tyyppi, teen hyviä juttuja, tunnen aivan ihania ihmisiä jotka välittää minusta ja osaan ihan valtavan paljon asioita. Mulla on oma tyyli, josta tykkään tosi paljon ja jolle oon (yleensä) uskollinen. Pystyn mihin vaan, ja uskallan rohkeasti tehä asioita ja olla esillä tarvittaessa. En pidä itteäni minään kummajaisena, vaan ihan tavallisena nuorena naisena. Mulla on hyvä itsetunto, enkä noin vaan loukkaannu muiden sanomisistakaan. Mutta en koe, että oisin kaunis niinko muut. Ja tiiättekö, se on pidemmän päälle aika rankkaa itelle.

Välillä tulee semmonen olo, että nyt näytän hyvältä. Nyt oon kaunis ja tyytyväinen itteeni. Se on ihan parasta. Mutta ei mulla läheskään aina oo sitä oloa. Tai sitten kun on ja minusta otetaan kuva, niin kuvassa oonki omasta mielestä taas sama pullukka itteni, joka ei osaa olla kuvissa. Joinakin päivinä laitan kivat vaatteet päälle, mutta vaihdan ne useaan kertaan, koska joskus olo on niin turvonnu, että maha näkyy rumasti tiukasta paidasta. Tai jätän sen avoselkäisen paidan kauppaan, kun selkäläskit näkyy. Voinko käyttää shortseja julkisella paikalla, jos minun reidet on näin leveät? Enkä vieläkään oo keksiny keinoa, jolla minun pää näyttää vähemmän pallolta otettaessa yhteiskuvia. Kysyn tosi usein iteltäni, että miks näytän siltä, miltä näytän. Miksen oo yhtä nätti ko joku muu?

Ja sitten aina tsemppaan itteäni, että ei minun tartte. Mie oon just hyvä näin, mie riitän. Muita ihmisiä ei todennäköisesti kiinnosta se, miltä mie näytän, eikä ne muutenkaan nää minua samalla tavalla ko nään ite itteni. Enkä saa unohtaa niitä hetkiä, kun omasta ulkonäöstä ja etenkin kropasta on hyvä olo. Niitä hetkiä, kun herätän ite itessäni sen vau-fiiliksen, vaikkei niitä oiskaan ees joka viikko. Koska niiden, jotka ei aattele samalla tavalla, ei tartte olla minun elämässä. Eikä minun tarvi näyttää keneltäkään muulta ko iteltäni. 

Surullista ja samalla itelle lohduttavaa on muistaa se, että mie en oo ainoa, joka aattelee itestään näin. Että todennäkösesti se tyyppi, jota mie pidän super kauniina, aattelee ajoittain olevansa ruma. Vaikka usein nykyään kritisoidaankin sitä, että tosi nuortenkin tyttöjen käsitys itestään ihan liian usein perustuu osaamisen sijaan ulkonäköön kehujen takia - mikä on minustaki tosi väärin - ei pitäis unohtaa sanoa sille lähellä olevalle tyypille (oli se sitten kuka tahansa) välillä, että hei sie näytät muuten hyvältä just noin. Koska sille toiselle voi olla päivän tärkein asia kuulla se jonku suusta.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Maailman paras munakoisopaistos

En oo mikään keittiöihme - leipominen kyllä onnistuu, mutta ruoanlaitto on aina vähän kokeilua. Ennen omaan asuntoon muuttamista laitoin kotona ruokaa hyvällä tuurilla kerran kuussa (jos en ollu yksin kotona), joten muuton jälkeen oon joutunu vähän tsemppaamaan. En nyt tarkota sitä, että polttaisin ruoat pohjaan vaan ihan sitä, että en oo vaan laittanu ruokaa. Uskon, että osaan jos vaan laittaisin (ja nykyäänhän laitan - nenä ohjeessa kiinni). 

Oon pyrkiny keräämään omien ohjeideni lisäksi lemppariruokien (ja -leivonnaisten) ohjeita ylös ennen muuttoa. Osan oon päättäny pitää visusti salassa, mutta meiän naapuruston jokavuotisten juhannusjuhlien herkku on nyt kyllä pakko jakaa! Olin aika pitkään ite skeptinen tän suhteen, koska nuorempana vierastin tosi paljon kasvisruokaa - onneksi rohkaistuin kuitenkin lopulta kokeilemaan! Kyseessä on naapurin tekemä munakoisopaistos, jonka ohjetta himoitsin kauan ja nyt sen sain ja testasin. 

 Maailman paras munakoisopaistos 

300-400 g munakoisoa
2 sipulia
öljyä tai margariinia
1 dl vettä
1/2 tlk (200g) tomaattimurskaa
1 kana- tai kasvisliemikuutio
1/4 tl mustapippuria
1/2 tl kuivattua basilikaa
1/2 tl kuivattua oreganoa (tai meiramia)
1/4-1/2 tl kuivattua timjamia

 1.  Leikkaa munakoisot sentin paksuisiksi viipaleiksi. Itketä munakoisoviipaleita laittamalla niihin suolaa ja antamalla olla n. 30 min. Kuivaa viipaleet ja ruskista kevyesti molemmin puolin. Laita paistamisen jälkeen laakeaan uunivuokaan.
 2.  Kuori sipulit ja leikkaa renkaiksi. Paista sipulirenkaita niin, että ne saa vähän väriä. Lisää pannulle vesi, tomaattimurska, liemikuutio ja mausteet. Kiehauta seos ja kaada munakoisojen päälle. Ripottele päälle paljon juustoraastetta.
 3.  Paista uunin keskitasossa 200 asteessa n. 35-40 minuuttia.

Alkuperäsessä ohjeessa päälle laitetaan juustoraasteen lisäksi kuorrutus, johon tulee 4 dl maitoa, 4 rkl vehnäjauhoja, 2 dl juustoraastetta, 1/2 tl suolaa ja 1/2 tl muskottia. Kuorrutus kiehautetaan tasaiseksi ennen paistoksen päälle laittamista. Naapuri (ja hänen perässään mie) kuitenkin laittaa pelkkää juustoraastetta, ja se toimii oikein hyvin.

Mulla ei ollu kotona timjamia, koska en käytä sitä mihinkään, joten jätin sen pois omasta paistoksesta. En saanu myöskään seoksella peitettyä kaikkia munakoisoja, joten kaadoin päälle vielä lisää tomaattimurskaa. Lopputulos ei oo ehkä maailman kauneimman näkönen (ainakaan omasta mielestä), mutta suosittelen testaamaan ja rohkeasti maistamaan!

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Päivät paranee vielä






Sooloilua-elokuvassa neuvotaan, että kun elämä menee päin mäntyä, paista pannukakku. Ja mulla on todellaki menny. Oon kärsiny liian lyhyistä yöunista, sählänny töissä, hukannu itteni Espoossa keskellä yötä, astunu lätäkköön... Kaiken huipuksi opiskelijavalintojen julkasun jälkeen minun mukihylly päätti ottaa loparit ja irrota keittiön seinältä. Kyllä. Tippua kesken tehtävänsä. (Ja kun se korjattiin, niin ylähylly päätti tehdä saman tempun.)

Tuntuu, että kaikki mitä elämästä Helsingissä kerron, kuulostaa hirveän pessimistiseltä ja negatiiviselta. Mummi kysy puhelimessa, oonko nyt pettynyt, kun oon muuttanu Helsinkiin. Pettyny täällä elämiseen ja tähän kaupunkiin. (Mistä lie pessimismi periytyny?) Unohan välillä itekki, että Helsinkiin muuttaminen on ollu minun unelma. Että tästä oon haaveillu. Ei sillä, ettäkö ois alkanu kaduttaa vaan siksi, että arki tuntuu arjelta oli sitten missä tahansa. Että elämä potkii kyllä päähän menit minne tahansa. Helsinki on kuitenki ihana, eikä elämä täällä oo mulle kokonaisuudessaan pettymys vastoinkäymisistä huolimatta. Kun vasta kävelin töistä kotiin ihanana kesäpäivänä (oli muuten helkkarin kuuma ko en ihan aamukuudeksi töihin mennessä tajunnu päivällä olevan vähän lämpimämpää), sitä tajus miten ihanaa on asua täällä just nyt.

Kesä-heinäkuun vaihteessa vietin myös ihanan Rovaniemi-viikonlopun just sillon, kun sitä oikeasti tarttinkin. Mulle ei oo tullu paljon semmosia Rovaniemi-koti-ikävähetkiä, mutta ennen sinne menemistä tuntu siltä, etten ois missään mielummin ko siellä. Pääsin laittamaan pitkästä aikaa juhlamekonkin päälle, kun juhlittiin äitin synttäreitä ihanassa saaressa. Sain myös elokuvan neuvojen mukaiset pannukakut heti perille päästyäni. Pääsin myös syömään kesäruokaa, jota oon oottanu paljon, ja mökkisaunasta naku-uinnille, koska semmoset jutut kuuluu vaan kesään. Ja vaikka Helsinki on myös ihana kesäisin, Rovaniemen kesä on erilainen ja siksi sitä kaipaa niin paljon. (Joten kotiin tultuani ostin sitten lentoliput seuraavalle Rovaniemi-reissulle. En kadu, vaikka itteni kipeäksi jouduinki niistä maksamaan.)



Fakta on kuitenkin se, että uudella paikkakunnalla elämiseen tottuminen vie hirveästi energiaa. Olin etukäteen ajatellu viettäväni kunnon turistikesää: käymällä kaikissa Helsingin nähtävyyksissä, viettämällä iltoja terdellä kuunnellen live-musiikkia ja kuvaamalla kaikkea kesäihanaa. En oo kuitenkaan koko kesänä käyny kertaakaan terdellä tai koskenukkaan kameraan ja nähtävyyksiksi voin listata vaan viime tiistaisen käynnin Ateneumissa (Alvar Aalto -näyttely on käymisen arvonen, suosittelen, niistä klassikkoteoksista puhumattakaan) ja ehkä sen, että oon kiivenny Helsingin korkeimpaan ja toiseksi korkeimpaan kohtaan (molemmat on muuten jotain jätekasoja, kuin kivaa). Vaikka kaikkea suunnittelemaansa ei ehtiskään tehä tämän kesän aikana, niin onneksi voin aatella mulla olevan vielä monta kesää täällä jäljellä. Että kyllä sitä ensi vuonnakin ehtii, nyt pitäis vaan hyvällä omalla tunnolla keskittyä siihen, että saa arjen rullaamaan ja energiaa uuteen kotikaupunkiin totuttautumiseen. Siihen, että tutustun minun uusiin huikeisiin työkavereihin ja opettelen laittamaan ruokaa myös sillonki ko viimiset käyttöpäivät ei huutaen lähesty ja ruokaa on pakko tehä.

Kesää on kuitenki vielä jäljellä ja tässä ole mikhään hoppu mihinkhään, niinko minun jääkaappimagneettikin toteaa. Sitä paitsi vaikka vähän vastustaiski välillä, niin usko ihmisiin säilyy etenkin niistä tyypeistä, jotka täysin tuntematta toista haluaa piristää sen päivää ihan vaan kysymällä onko kaikki hyvin ja tarjoamalla kahville jotain kaveriksi.